Lampputrilogia osa 1 24.09.2019 Juha Kiiskinen

Volframilangan polttamiseen perustuvat sähkökäyttöiset ajoneuvolamput alkoivat yleistyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kaksilankaisen (lähi/kauko) ajovalolampun kehitti Osram tuoden sen markkinoille aivan 1920-luvun lopussa.

Epäsymmetriset, vastaantulijoita vähemmän häikäisevät lähivalot kehitettiin Yhdysvalloissa jo 1940-luvun alussa. Sodan runtelema Eurooppa autoistui vaurasta Pohjois-Amerikkaa hitaammin, joten lähivalojen epäsymmetria otettiin täällä käyttöön vasta 1950-luvun puolivälissä.

Halogeenilamppujen aikakausi alkoi 1960-luvun alussa, kun yksilankainen H1-lamppu tuotiin markkinoille. Kaksilankainen H4-lamppu, josta sitten tulikin maailmanvalloittaja, esiteltiin kymmenkunta vuotta myöhemmin. Sen jälkeen uusia halogeenilamppumalleja on tuotu markkinoille aivan viime vuosiin saakka, esimerkkinä H-lampuista tehokkain H9, joka 65 watin sähköteholla kehittää noin 2000 luumenin valovirran. Tämän vuoksi sitä lähinnä käytetäänkin kaukovalojen yhteydessä, sillä lähivaloissa olisi alettava ainakin harkitsemaan ajovalojen pesulaitteen järjestämistä. 

Reilu kymmenen vuotta sitten Osram esitteli ensi alkuun erikoiselta vaikuttavan H15-lampun, jossa on 55 watin kaukovalolanka ja 15 watin lanka päiväajovaloja varten.

H9-lampussa, kuten muissakin uudemmissa H-lampputyypeissä on ns. bajonettikanta, jonka mahdollistaa polttimon tarkan sovittamisen valonheittimeen. Tästä on etua paremman valotehon ja tarkemman suuntautumisen muodossa. Lisäksi bajonettikanta on tiivistetty huolella. Seikka, jota ei voi väheksyä ajoneuvojen valoista puhuttaessa.

Viime vuosina markkinoille ilmaantuneet  Plus-tehoiset ajovalolamput eivät tarvitse sähköä juuri sen enempää kuin tavallisetkaan lamput, mutta kehittävät lukseina valaistustehoa tiettyyn kohtaan tietä peruslamppuja enemmän. Aivan viime aikoina markkinoille on tullut jopa +150 % merkinnällä varustettuja Plus-lamppuja. Koska niiden volframilanka eli filamentti käy kuumempana ja saattaa olla ohuempi kuin tavallisten ajovalolamppujen, on niiden polttoaika lyhyempi.

Nykyisin tavallisetkin ajovalolamput, esimerkkeinä H4 ja yleinen yksilankalamppu H7, ovat plus-lampputavaraa +30 %- tai +50 %-merkinnällä varustettuna. Tästä huolimatta niiden käyttöikä on pidempi kuin takavuosien ”aitojen” peruslamppujen. Tästä tulee Long Life-merkintä lampun pakkauksessa.

Halogeenikaasun paine lampun kuvussa saattaa enimmillään olla 18 baaria. Ei ole ihme, että kuuluu posahdus lampun äkillisesti rikkoontuessa. Jotta pieni ja kylmä vesitippa ei saisi kuumaa lamppua räjähtämään, käyttää esimerkiksi Philips ajovalolampuissaan karkaistun lasin sijasta selvästi lujempaa kvartsilasia.

Valonheittimen sisällä posahtava lamppu roiskii lampun jäänteitä ja pieniä sirpaleita ympäriinsä, jonka seurauksena heijastin saattaa vaurioitua pysyvästi.

Hyvänkin halogeenilampun valohyötysuhde ihmissilmän näkemisen kannalta on karvan alle 10 %.

Suurin osa lampun ottamasta energiasta muuttuukin lämmöksi, eikä tätä voi olla huomaamatta valojen parissa touhutessa. Valojen tehokkuus ei pelkästään perustu wattiseen sähkötehoon, vaan yksinkertaiselta vaikuttava tekniikka onkin paljon monitahoisempaa. Teholla, hyötysuhteella, tarkkuudella, toimintaperiaatteella ja valon värilämpötilalla on vissi merkitys lopputulokseen, jonka pimeydessä voi pelkistää paremmaksi näkyvyydeksi.

Lampputrilogian toisessa osassa käsitellään Xenon-kaasupurkausvaloja.

JK-Textservice, Juha Kiiskinen

Lisää syvällisempää informaatiota ajovaloista löytyy uudesta SATL:n julkaisemasta Modernit valaistusjärjestelmät-kirjasta.