Autoinssin tulevaisuus Tomi Virkki

Kategoriat

Vuonna 1983, kolmannen yrittämän ja niukan 0,2 pisteen tappion jälkeen totesin, että minusta ei tule arkkitehtiopiskelijaa Otaniemeen. Koska olin innokas autoharrastaja ja automaahantuojalla töissäkin, pistin haun kauppaopistoon ja Helsingin Teknilliseen Oppilaitokseen autoinsinöörilinjalle. Pääsin kumpaankin. Valintaan tekniselle puolelle suuntautumiseen vaikutti aika lailla työpaikkani silloinen huoltopäällikkö Vesa, joka totesi: ”Älä hitossa opiskele autoalaa – nää hommat loppuu ihan kohta. Mee vaikka metsuriksi!”. No – yksi lukiokaverini oli jo työtön metsuri, ja merkonomejakin tuntui olevan tarpeeksi, joten valitsin kannustavan ohjeen vastaisesti autotekniikan.

Vesan kommentti oli kyllä siihen aikaan ajankohtainen, koska autojen kehitys oli energiakriisien peruina lähinnä masentavaa erilaisine polttoaineen ja muuhunkin säästämiseen tähtäävine kikkailuineen, esimerkkinä vaikkapa aerodynaamiset pölykapselit ja kapeat renkaat. Sama säästötunnelma oli havaittavissa myös HTOL:n Agricolankadun museotunnelmaisessa autolabrassa.  Testauslaitteiston huippua edusti Peiseler-pyörä, jossa oli vääränkokoinen polkupyörän rengas (oikeaa ei ollut kuulemma saatavilla ja siispä laskimme virhearviointia siitäkin). Autokalustona oli puolestaan 72-mallinen Range Rover bensakasilla ja äärimmäisen laiska Volvo 245 diesel-automaatti. Yksi opettajista oli ollut Valmetin Autotehtaalla töissä ja kertoi päässeensä suunnittelemaan Talbot Horizonin etuistuinten selkänojan taustapahvia. Eli aika ”dynaamista” oli meininki silloin, mutta määrärahoistahan se oli kiinni.

Opiskelua kuitenkin piristi huomattavasti se huoleton autohullu porukka, joka oli ”ajautunut” kanssani samalle luokalle. Kaikenlaista pientä toimintaa kehiteltiin opiskelun lomaan ja jopa oma yhdistyskin: Torkkelinmäen mäkiautoilijat. Sen puitteissa mm. keräsimme rahaa valmistujaisreissua varten 1988 Imolan F1-kisoihin. Tämä porukka pitää vieläkin yhteyttä ja tällä verkostoitumisella on ollut paljon positiivista vaikutusta näinä opiskelun jälkeisinä työelämävuosina.

Opiskelun neljän vuoden aikana 80-luvun nousubuumi tarttui autoalaan maailmalla ja vaikutus näkyi myös Suomessa. Autokaupan myyntiennätyksiä tehtiin ja koko tuore inssiporukka löysi valmistuttuaan työpaikan. Ja vaikka parin vuoden päästä tulikin suuri lama, niin autoalan kehitys ei siihen katkennut. Autoissa sai jatkossa olla ominaisuuksia, nopeutta ja tehoja ihan häpeilemättä.

Nyt jo yli 30 vuotta valmistumisen jälkeen ollaan taas maailmassa, jossa jotkin tahot ovat ennustamassa autoilun ja nykyisen tyyppisen liikenteen ja liikkumisen loppua. Lisäksi ns. ilmastoahdistukselle on autosta ja autoilijasta löydetty sopiva syyllinen, vaikka katseet olisi fiksumpaa kääntää vaikka hiilivoimaan ja betonitehtailuun ja muuhun yleiseen saastuttamiseen.

Silti näkymät ovat mielestäni autoalan asiantuntijoille edelleen suotuisat. Liikennettä ja autoilua tarvitaan jos halutaan, että yhteiskunta toimii. Eri energiamuodot autojen voimanlähteinä laajentavat erityisosaamisen tarvetta, samoin kuin autojen lukuisat elektroniset järjestelmät. Nykyajan autoja ei korjata ja huolleta kerrostalon parkkipaikalla – ne tarvitsevat aitoa osaamista pysyäkseen liikenteessä. Siksi kannattaa edelleenkin olla autoalan osaaja tai pyrkiä sellaiseksi. Ja suodattaa sopivasti toisten neuvot.

Tomi Virkki Kehityspäällikkö

Kirjoittajan arkisto